Miksi tehdä tätä hommaa?

Tänä syksynä R4-ryhmän treenimäärä kasvoi kuuteen harjoitukseen viikossa. Treenit ovat nousseet uimareiden arjessa yhä suurempaan osaan ja vievät heiltä paljon aikaa ja energiaa. Monet viikonloput kuluvat kisareissuilla ja koulujen loma-ajoille tulee tuplatreenejä tai leirejä. Myös perheiden rahallista panostusta lajiin tarvitaan entistä enemmän. Kun johonkin asiaan panostetaan tällä teholla, siihen on oltava jokin syy. Ehkäpä jokin tavoite, kuten päästä kovaan kuntoon tai uida joskus Suomen mestaruuskisoissa? Ehkäpä halu nähdä, kuinka pitkälle pystyy kehittämään itseään kunnollisella harjoittelulla? Ehkäpä joku yksinkertaisesti nauttii lajista niin paljon, että on valmis käyttämään siihen paljon aikaa?
    Tänä syksynä kuitenkin olen törmännyt todella monien uimareiden kanssa siihen että uidaan, koska pitää olla jokin harrastus. Treeneihin tullaan, että on jotain tekemistä. Sitten kun ei huvita uida, aletaan höpöttää jollekin kaverille ja pelleillä omiaan, ja häiritään samalla muiden harjoitusta. Siis kerrataanpa vielä: uimareilla kuluu pari tuntia päivässä treenin parissa, lukuisia viikonloppuja kisareissuilla, lomia leirillä tai treeneissä ja uimareiden vanhemmat käyttävät pari tonnia vuodessa lapsensa harrastukseen. Ja he uivat, koska pitää olla jokin harrastus. Ymmärtäisin asian täysin, jos A. laji ei veisi niin paljoa aikaa ja B. tämä homma ei olisi niin törkeän kallista.
     Treenimäärän lisääntyessä ryhmästä siirtyi pois kaksi uimaria. He molemmat nauttivat todella paljon uinnista harrastuksena, mutta heillä ei ollut lajissa tavoitteita. Molemmat kokivat kuusi harjoituskertaa liian suureksi määräksi sellaiselle, joka haluaa uida vain omaksi ilokseen. Ja he olivat siinä oikeassa. Nyt he kumpikin uivat seuramme harrasteryhmässä, jossa saa treenata juuri siksi, että tykkää siitä – ilman tavoitteellisuutta.

     Pitääkö sitten haluta olla Suomen paras, että voi treenata tällä tavalla? No ei todellakaan tarvitse. Tavoitteiden ei tarvitse olla mitään menestystavoitteita, vaikka kyseessä onkin kilpaurheilulaji. Tavoitteena voi olla vaikkapa omien ennätysten parantaminen tai jokin tulevaisuuden aikatavoite, kuten 100 metriä vapaauintia alle minuuttiin. Tavoitteena voi olla itsensä ylittäminen jokaisessa harjoituksessa ja kilpailussa. Tavoitteena voi olla, että pystyy joskus uimaan 10 kilometrin treenin. Tavoitteena voi olla uida vuoden aikana 1000 kilometriä. Tavoitteena voi olla oman kilpailupelon voittaminen. Vain taivas on rajana.
     Onko sitten pakko olla tavoitetta ollenkaan? Ei, vaikka tavoitteet motivoivatkin tekemään kovemmin töitä. Eikö voi uida vain siksi, että tykkää siitä? Jos oikeasti tykkäät uimisesta niin paljon, että haluat käydä treeneissä kuusi kertaa viikossa ja kisareissuilla koska nautit siitä, niin miksei. Pointti on se, että sen täytyy näkyä toiminnassasi treeneissä. Jos asenne on koko ajan sellainen, että tää on ihan tyhmää, ei huvita, en jaksa, niin tykkäätkö silloin todella tehdä tätä hommaa? Miksi sitten tulet treeneihin, jos ei oikeasti kiinnosta harjoitella?

     Mitä se sitten haittaa, jos ui vain siksi että on oma harrastus? Jos ajankäyttö tai raha ei merkitse mitään? No, ensinnäkin huono treeniasenne tarttuu. Kun yksi uimari alkaa pelleillä, siihen lähdetään helposti mukaan. Kun yksi uimari alkaa valittaa, muidenkin fiilis huononee. Tällä siis häiritsee muiden treenaamista. Toiseksi, joudun valmentajana koko ajan komentamaan uimareita, joilla homma ei toimi. Tämän takia en pysty panostamaan kunnolla niihin, jotka oikeasti haluaisivat sitä kunnon valmennusta. Taas häiritään muiden treenaamista ja lisäksi vaikeutetaan valmentajan työtä.

 

     Parasta, mitä urheilun parissa voi nähdä, on urheilijoita, jotka tekevät sitä omaa juttuaan siksi, että rakastavat sitä täydellä sydämellään. Sellaisia, jotka eivät anna periksi, vaikka tuntuisi pahalta tai ei huvittaisi. Sellaisia, jotka tekevät valittamatta parhaansa. Sellaisia, jotka nauttivat töiden tekemisestä täysin siemauksin. Sellaisia, jotka välttämättä osaa jotakin asiaa, mutta yrittävät silti sinnikkäästi. Sellaisia, jotka haluavat ylittää itsensä ja omat rajansa uudestaan ja uudestaan. Sellaisia, joilla treeneissä etusijalla on harjoittelu, eikä mikään muu. Sellaisia, jotka kaivavat tiensä vaikka kiven läpi, että pääsevät oman lajinsa pariin.
     En odota yhdeltäkään uimariltani täydellistä asennetta. Kaikilla on niitä päiviä, kun ei yksinkertaisesti jaksa panostaa täysillä ja olla treeneissä niin positiivisella mielellä. Mutta odotan halua harjoitella ja tehdä töitä. Odotan yritystä, vaikka ei olisikaan se paras fiilis. Jos tähän ei ole valmis, en tiedä, miksi tehdä tätä.
     Tiedän tämän kuulostavan monelle kovalta tekstiltä. Asia on kuitenkin niin, että näillä treenimäärillä ja ajallisella ja rahallisella panostuksella uimareilta ei voi odottaa yhtään tämän vähempää. Kannattaa pohtia, mitä oikeasti tältä lajilta haluaa. Jos mukana tässä hommassa tahtoo pysyä, sen on alettava oikeasti näkymään harjoituksissa. Ja ei, se ei tarkoita, ettei treeneissä saa olla kivaa. Tottakai saa ja pitää olla. Mutta sen harjoittelun on oltava pääasia. Piste.